Tiina Lillak

Tiina Lillak 74,76

Ennätys
Keihäs 74,76

Monet meistä muistavat Tiina Lillakin maailmamestaruuteen vieneen heiton Helsingissä 1983 kilpailujen viimeiseltä kierrokselta. Tiina puhkaisi tuolla kierroksella jälleen kerran 70 metrin rajan. Tuon rajan hän oli puhkaissut jo useasti aiemmin; pelkästään vuonna 1983 yhteensä huimat 16 kertaa. Lisäksi tasan kaksi kuukautta aikaisemmin Tiina oli toisen kerran urallaan parantanut maailmanennätystä lukemiin 74,76. Helsingissä Tiinan viimeisen kierroksen heitto toi Suomelle kilpailujen ainoan kultamitalin. Vuosi 1983 oli Tiinalle täysosuma, sillä maailmanennätyksen ja maailmanmestaruuden lisäksi hän pysyi koko vuoden voittamattomana.  Maailmanmestaruuden lisäksi Tiina voitti olympiahopeaa 1984 Los Angelesissa. Haastattelimme Tiinaa seuran toimistolla.

roksella jälleen kerran 70 metrin rajan. Tuon rajan hän oli puhkaissut jo useasti aiemmin; pelkästään vuonna 1983 yhteensä huimat 16 kertaa. Lisäksi tasan kaksi kuukautta aikaisemmin Tiina oli toisen kerran urallaan parantanut maailmanennätystä lukemiin 74,76. Helsingissä Tiinan viimeisen kierroksen heitto toi Suomelle kilpailujen ainoan kultamitalin. Vuosi 1983 oli Tiinalle täysosuma, sillä maailmanennätyksen ja maailmanmestaruuden lisäksi hän pysyi koko vuoden voittamattomana.  Maailmanmestaruuden lisäksi Tiina voitti olympiahopeaa 1984 Los Angelesissa. Haastattelimme Tiinaa seuran toimistolla.

Tiina edusti Esbo IF:ää koko uransa ajan. Laaksolahteen avattiin yleisurheilukenttä vuonna 1971. Lillakin perhe asui kentän lähellä, joten Tiina pyöri paljon kentällä. Seuran nappulaharjoituksiin hän tuli mukaan vuonna 1973. Kaikki lajit olivat ohjelmassa ja hyppylajit tuntuivat mielenkiintoisimmilta. Hän ajautui kokeilemaan keihästä, kun kolmiottelussa kuula vaihtui keihääksi. Alussa heittäminen tuntui vaikealta, mutta heitto löytyi mökillä pajunkeppiä heittäen. Vuonna 1976 15-ikäisenä Tiina voitti yllättäen B-tyttöjen SM-kultaa, jonka jälkeen tuli kutsu ensimmäiseen maaotteluun Ruotsia vastaan. Kehitys jatkui hyvin ja vuonna 1978 hän oli jo aikuisten maajoukkueessa.

Uran alkuvaiheen valmentaja Keijo Kanerva tuli seurasta. Keijolla oli jonkin verran aiempaa kokemusta valmennuksesta. Vuonna 1979 valmentajaksi vaihtui Kalevi Härkönen ja tästä alkoi ammattimaisempi ote, vaikkakin alkuun varsin kevyesti. Harjoittelu toi tulosta ja vuonna 1980 Tiinasta tuli ensimmäinen suomalainen 60 metrin ylittäjä. Kalevilla oli taito nähdä, kun valmennettava alkoi väsyä ja hän osasi keventää harjoittelua oikeassa kohdassa. Tiina harjoitteli paljon yksin eikä tälle ollut käytännössä vaihtoehtoa. Harjoitukset tapahtuivat pitkälti Kalevin töiden mukaan Eläintarhassa, Klaukkalassa, Myyrmäessa ja talvella Otahallissa. Kerran talvessa he kävivät ulkomailla harjoitusleirillä. Kalevi teetti Myyrmäen jäähalliin heittopaikan, jossa piti olla tarkkana, että päästi irti keihäästä oikeaan aikaan, ettei keihäs tullut takaisin otsaan.

Kalevi ei halunnut, että tehtiin virheitä virheiden päälle, vaan laittoi harjoituksen poikki ja teetti osaharjoitteita, jos heitto ei kulkenut. Tämän Tiina koki hyvänä mallina, vaikkei siirtyminen osaharjoitteisiin ole urheilijalle aina henkisesti helppoa. Leireillä harjoiteltiin yhdessä miesten kanssa ja jaettiin tietoa. Voima ei ollut keskeinen tekijä Tiinan harjoittelussa tai heitossa. Hän juoksi, hyppi ja heitti kuntopalloa sekä keihästä paljon. Voimaa hän teki vain pari kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Kalevilta loppui lopulta aika valmentaa oman työnsä ohella ja Tiinan uran loppuvaiheella valmentaja vaihtui turhankin tiuhaan.

Epäonnenlukuna pidetty 13 muodostui Tiinan onnenluvuksi hänen heitettyään vuonna 1983 maailmanennätyksen 13.6. ja maailmanmestaruuden 13.8. Tämä oltiin huomioitu myös liitossa ja Tiina majoitettiin hänen tietämättään matkoilla huoneisiin, jotka päättyivät numeroon 13. Käytännöstä kerrottiin Tiinalle vasta myöhemmin.

Heittäminen vaikeutui, kun selkä hajosi 1986. Oikea puoli kropasta  ei ole tänä päivänäkään täysin kunnossa. Kropan epätasapainon takia alkoi tulla muita vammoja. Nykyisillä tiedoilla Tiina olisi pitänyt välivuoden ja kuntouttanut vammat kunnolla ennen paluuta. Siinä hetkessä paine nopeaan paluuseen oli kuitenkin kova.

Vuoden 1992 talvella Tiina oli jo päättänyt uran loppuvan olympiakesän jälkeen. Mutkia tuli matkaan, kun hän loukkasi polvensa siirryttyään ulkokentälle heittämään. Piikkareiden piikit olivat jääneet liian pitkiksi ja polvi vääntyi. Tiina jäi lopulta vain muutaman sentin olympiajoukkueesta. Uran jälkeen Tiina kouluttautui hierojaksi ja on toiminut hierojana siitä asti. Urheilu-ura vei paljon energiaa ja Tiina halusi uran jälkeen keskittyä tekemään työuraa.

Tiinan jälkeen Suomella oli monta kansainvälisen tason keihäänheittäjää. Kokonaisuutena naisiin ei kuitenkaan osattu panostaa riittävästi, jotta heittäjiä olisi riittänyt laajalla rintamalla miesten tapaan. Naisheittäjien kehittäminen jäi liikaa yksittäisten valmentajien varaan.  Tiina näkee, että urheilijoiden harjoituspäiväkirjoja kannattaisi hyödyntää uran aikana ja viimeistään heti uran loputtua, kun tiedot ovat vielä tuoreessa muistissa ja relevantteja.

Tiina näkee, että Esbo IF nosti hänet tietylle tasolle ja hän sai tutustua ruotsinkielisiin seuroihin. Tiina oli esimerkiksi mukana SFIm-kilpailuissa aina kun kykeni. Urheilu antoi elämänkokemusta, josta on edelleen hyötyä. Urheilu-uran jälkeen osaa soveltaa omia vahvuuksiaan omassa arjessa.